Marko Peltolan blogi Jokainen ihminen on laulun arvoinen

Perustuuko Suomi ideologisesti yhteiskuntatieteiden klassikoihin?

  • yhteiskuntatieteiden klassikoita
    yhteiskuntatieteiden klassikoita
  • Perustuuko Suomi ideologisesti yhteiskuntatieteiden klassikoihin?

Tässä olisi nyt sitten sitä, mitä olen tehnyt. Loppusanat ja yhteystietoni on jätetty pois, mutta muuten tämä on suoraan kopioitu yfip250-kurssini esseetehtävä.

 

Sisällysluettelo

1.      Johdanto. 1

2.      Hyvinvointivaltion taloudellinen perusta. 2

3.      Päättäjät ja syrjässä olijat hyvinvointivaltiossa. 3

4.      Muodit ja kulutus. 6

5.      Kansalaisten tutkiminen ja ymmärtäminen. 6

6.      Työttömyyden ja köyhyyden merkitys ja työttömien kannustaminen. 8

7.      Byrokratisoituminen. 9

8.      Sosiaalipalveluvaltio. 10

9.      Mitä klassikoilta unohtui?. 11

9.1.       ”Marginaalissa” olevat. 11

9.2.       Naiset. 12

9.3.       Ympäristö. 13

9.4.       Globalisaatio. 13

9.4.1.         Karl Marxin ja Max Weberin globalisaatio. 13

9.4.2.         Loppujen klassikoiden globalisaatio. 14

9.4.3.         Klassikoiden globalisaatiokäsitys oli luonnollisesti suppea. 15

10.         Loppusanat. 15

11.         Lähdeluettelo. 16

 

 

1.Johdanto

Suomessa hyvinvointivaltion perustamisessa harjoitettu sosiaalipolitiikka ja yhteiskuntapolitiikka seurasivat pitkälti akateemista keskustelua – Akateemisesti koulutetuilla yhteiskuntatieteilijöillä oli ja on ollut merkittävä asema hyvinvointivaltion rakennusprojektissa (Järvelä ym. 2015, 235, 237-238, 245). Samoin poliitikotkin ovat useimmiten saaneet yhteiskuntatieteiden saralta korkeakoulututkinnon. Yhteiskuntatieteet taas ovat kiistattomasti saaneet vaikutteita yhteiskuntatieteiden klassikoilta – Jokivuoren ym. mukaan ”sosiologian klassikoilta”, joita ovat Wilhelm Dilthley, Hans-Georg Gadamer, Max Weber, Georg Simmel, Émile Durkheim, Karl Marx, Niklas Luhmann, George Herbert Mead, Richard Titmuss, Peter Townsend, Erwing Goffman, Talcott Parsons ja Alfred Schüz (ks. esim. Saari ja Taipale 2013, 27; Niemi ja Pajunen 2015, 54-56; Jokivuori ym. 2015, 145-166; Nieminen 2014). Sääntöön poikkeuksen tekee Niklas Luhmann, joka vaikutti Suomen sosiaalipolitiikkaan aikaisintaan 1980-luvulla. Hänet voidaan kuitenkin lukea klassikoksi. (Saari ym. 2013, 15 ja Jokivuori ym. 2015, 148, 182.)

Esimerkiksi Karl Marxia sovellettiin suoraan vielä 1970-luvulla ja Émile Durkheimin mekaanisen ja orgaanisen solidaarisuuden välistä jaottelua vielä 1990-luvulla (Saari ja Taipale 2013, 37). Sen koommin en lähde enää perustelemaan, miksi klassikot vaikuttivat hyvinvointivaltion perustamiseen, vaan vain oletan tämän yhteyden. Nyt, kun hyvinvointivaltion perustavanlaatuisetkin rakenteet kohtaavat muutospaineita, on hyvä aika katsoa, mitä yhteiskuntatieteiden klassikoilla on sanottavaa. Pitäisikö meidän pitää kiinni hyvinvointivaltiostamme? Entä mitä merkittäviä seikkoja yhteiskuntatieteiden klassikot eivät ottaneet huomioon?

Rajaan käsittelyni siis nimenomaan luettelemiini yhteiskuntatieteiden ja sosiologian klassikoihin. Olkoonkin, että saksalaista taloustieteilijää Gustav Schmolleria siteerattiin paljon hyvinvointivaltiota perustaessa (Järvelä ym. 2015, 238). Samoin taloustieteilijä Gunnar Myrdal oli Ruotsissa keskeisimpiä hyvinvointivaltion ideoijia (Anttonen ja Sipilä 2000, 55). Ja yleisesti tunnetaan, että suomalainen intellektuellien keskustelu sosiaalipolitiikassa seurasi Ruotsin mallia. Juho Saari ja Sakari Taipale kertovat (2013, 23-24), että suomalaiset tutkijat siteerasivat Gunnar Myrdalia hyvinvointivaltion rakennuskaudella jopa 4687 kertaa. Lisäksi Pekka Kuusi adoptoi Gunnar Myrdalin hyvien kehien teorian (Kangas 2013, 52).

Käsittelen yhteiskuntatieteiden klassikot pääpiirteittäin ja siltä osin, kun heitä pystyy soveltamaan valitsemiini hyvinvointivaltion keskeisiin piirteisiin. Hyvinvointivaltion keskeiset piirteet syntyivät hyvinvointivaltion rakennuskaudella eli hyvinvointivaltioprojektin aikana 1950-1980-luvulla. Siinä kohtaa, jos tiettyä klassikkoa ei pysty soveltamaan johonkin piirteeseen, niin jätän hänet yksinkertaisesti kokonaan mainitsematta tätä piirrettä käsitellessäni. Tunnustan kyllä sen seikan, josta Mikko Yrjönsuuri kertoo (2015, 131), että oppihistoriallinen näkökulma on harhassa, kun katsotaan menneiden klassikoiden vastaavan tämän päivän uusiin kysymyksiin. On kuitenkin mahdollista suhteuttaa heidän ajatuksiaan tähän päivään siten, ettei heidän väitetä sanovan mitään, vaan ymmärrämme heidän tekstinsä niin kuin ymmärrämme ja yritämme tavoittaa klassikoiden ajattelutapoja sekä kohdata ne nyt. Vaikka ajattelutapa olisikin väärinymmärrys, en ainakaan itse koe sen haittaavan: Jos sillä näyttäisi olevan väärinymmärrettynäkin hyvät perusteet, niin on mielekästä käyttää sitä tänä päivänä ja ottaa siitä opiksi.

2.Hyvinvointivaltion taloudellinen perusta

Hyvinvointivaltion ensimmäisten ideoiden tullessa niitä piti perustella valtiontaloudellisesti. Järvelä ym. (2015, 234-243) artikkelista voi päätellä, että tämä perustelu loppui 1960-1980-luvuilla, kun siitä alkoi olla laaja konsensus. Hyvinvointivaltion rakennus oli ”ripeää”. Joka tapauksessa itse uskon, että aluksi piti perustella, onko projekti perustaltaan valtiolle järkevä, taloudellisesti kannattava, vai syökseekö se jokseenkin köyhän valtion konkurssiin. Tämä johtuu siitä, että tuolloin talouskasvua pidettiin korkeimpana tavoitteena - ajateltiin, että ”vain riittävä talouskasvu lisää hyvinvointia” (Järvelä ym. 2015, 234-236, 254). Taloudellisesti vetojuhtana toimi toisen maailmansodan jälkeen raskas teollisuus. Että siinä saataisiin lisättyä tuottavuutta, piti kansalaisia saada yhä enemmän aktivoitua, missä tarvittiin valtion puuttumista. Valtion piti taata työllisille erilaista turvaa: Järvelä ym. kertovat (2015, 234, 243), että työllisyyden kysymys olikin tuolloin suurin sosiaalipoliittinen kysymys. ”Ajateltiin, että useimpia yhteiskunnallisia ongelmia voidaan vähintäänkin lievittää vakaiden palkkatyösuhteiden avulla.” Mutta vielä tuolloin työttömyyden passivoivaa vaikutusta ei otettu kunnolla huomioon, eikä myöskään naisten työllisyyden kysymystä. Politiikka oli hyvin moralisoivaa ja köyhiä ja työttömiä pidettiin yleisesti laiskoina (em. 234-243).

Siinä, että juuri talous ja työllisyys olivat tärkeimpiä kysymyksiä, on yhtymäkohtia Karl Marxin teorioihin. Marx käsitteli työtä keskeisimpänä yhteiskuntaa määrittelevänä osa-alueena (Jokivuori ym. 2015, 155). Työllisten asunto- ja työolot otettiin vakavasti hyvinvointivaltion rakentamisen alkutaipaleella, samoin eläkekysymys, jota oli siihen mennessä vain lykätty (Järvelä ym. 2015, 239-243). Ehkäpä Karl Marx vaikutti välillisesti tässäkin, sillä Jokivuoren ym. mukaan (2015, 155-156) sekä Niemisen mukaan (2014) hän puhui työläisten parempien olojen puolesta. Jos hyvinvointivaltion elinkeinoelämä rakennettaisiin Karl Marxin perusteella, tulisi ymmärtää, että ihmisen olisi hyvä olla vuorovaikutuksessa luonnon kanssa ja työläisten tuottamaa lisäarvoa ei tule anastaa. Samoin adoptoitaisiin holistinen näkemys tuotannontekijöistä ei vain raaka-aineiden, reaalipääoman ja pääoman kysymyksinä. Työnteon ei pitäisi olla konemaista ja epäinhimillistä. Marxin mukaan työssä tarvitaan tietoa. Itse päättelen tästä, että työntekijöitä tulisi kohdella hyvin, että he pystyvät toimimaan älykkäästi. Työntekijöiden älykkyydestä seuraa myös tietämys omista oikeuksista työn tuottamaan lisäarvoon.

Työntekijöitä kohdellaan suomalaisessa hyvinvointivaltiossa hyvin. Järvelä ym. täsmentävät (2015, 237, 240, 242), että hyvinvointivaltion rakennuskauden alussa ei kuitenkaan näin ollut, vaan vasta 1950-luvun loppupuolella ja 1960-luvun alussa Suomi kuroi kiinni muiden etumatkaa. Mielestäni tämän konkretisoivat vuoden 1956 laki kansaneläkkeestä kaikille 65-vuotta täyttäneille sekä Lehtosen ym. mainitsema (2015, 186) työmarkkinajärjestöjen suuri valta. Mielestäni tästä voi päätellä, että Suomessa työnteosta päättäminen on ollut Marxin mukaisesti lähellä työtä ja työntekijää.

Joka tapauksessa muut klassikot eivät ainakaan Yrjönsuuren (2015) artikkelin perusteella näytä ottavan työväenkysymykseen kantaa. Tosin Max Weberiä myötäillen voidaan sanoa, että jos työstä tehtäisiin ”arvorationaalista”, niin ihmiset tarttuisivat siihen hanakammin (em., 160-162). Mutta se on taas erillinen kysymys, miten se tehtäisiin, eikä Weberkään löydä arvojen muuttumiselle/muuttamiselle vastausta.

3.Päättäjät ja syrjässä olijat hyvinvointivaltiossa

Ketkä sitten saivat olla päättämässä hyvinvointivaltiosta, kun taloudellinen perusta oli selvitetty? Lehtonen ym. kertovat (2015, 186-206), että tavallisten kansalaisten asemaa politiikassa ei tunnustettu. Max Weber jakaa poliitikot tilapäispoliitikkoihin ja ammattipoliitikkoihin. Tätä ei kuitenkaan otettu huomioon, sillä politiikka ymmärrettiin suppeasti. Vasta 1960-luvulla alkoi kansalaisilla olla laajemmin mahdollisuuksia osallistua. Lisäksi Weber kehuu edustuksellista demokratiaa eritoten sen objektiivisista päätöksentekomahdollisuuksista (Lehtonen ym. 2015, 204-206). Muut klassikot eivät ainakaan Yrjönsuuren (2015) tai Lehtosen ym. (2015) artikkelin mukaan näytä ottavan kantaa siihen, pitäisikö kansalaiset ymmärtää poliitikkoina ja pitäisikö heidän päättää yhteiskunnallisista asioista. Mielestäni on siis selvää, että valtion asioista ei päätetä selvästi kenenkään klassikon mukaan. Onhan niin, että edustuksellisen demokratian ”omaperäisyys on ymmärretty vasta paljon myöhemmin” (Lehtonen ym. 2015, 199).

Mutta entä sitten, kun kansalaiset joutuvat syrjään? Valtiossa kuin valtiossa tarvitaan myös yhteisöllisyyttä. Yhteisöllisyyden luulisi olevan myös tarpeeksi abstrakti ja perustavanlaatuinen asia, että siihen ottavat jollain tasolla kantaa kaikki klassikot. Jokivuori ym. kertovat (2015, 152-154), että Durkheimin mukaan ennen kaikkea rituaalit ovat osana yhteisöllisyyden luontia. Durkheimin mukaan jokainen käytäntö on tärkeä käytäntöjen kokonaisuudelle. Durkheim ei näytä kuitenkaan ottaneen kantaa, minkälaisia näiden muiden käytänteiden kuin rituaalien tulisi olla, että ne pitäisivät yllä yhtenäisyyttä. ”Yhteisöt toimivat omalakisesti ja luovat omaa tiiviyttä” näyttäisi olevan hänen vastauksensa. Hänen mukaansa erilaiset normit ja käytännöt ovatkin suurimmaksi osaksi tiedostamattomia. Edellä mainitun lähteen pohjalta voi mielestäni kuitenkin päätellä, että kansallishymnin kaltaisia rituaaleja tulisi Durkheimin mukaan harjoittaa, mikäli suomalaiset halutaan pitää yhtenäisinä.

Jokivuoren ym. (2015, 148-151, 160) artikkelin perusteella Niklas Luhmann taas käsittelee yhteisöllisyyttä lähinnä ulkomaailman uhkan vähentämisenä. Ihmiset pyrkivät hänen mukaansa tekemään ”järjestäytyneitä saarekkeita”. Myös Simmel tunnustaa nuo järjestäytyneet saarekkeet. Nuo saarekkeet muuttuvat loogisesti, ideologioiden sekä taloudessa vallitsevan rationaalisen hyödyn tavoittelun mukaisesti. Simmel lähestyy tässä Max Weberiä, jonka analyysi kapitalismin hengestä on melko varmasti saanut Simmeliltä vaikutteita. Simmelin mukaan ”kunkin yhteiskunta” on vain niiden yhteisöjen kokonaisuus, joihin hän kuuluu. Uusissakin kohtaamisissa vaikuttavat ne vanhat sosiaaliset instituutiot ja yhteisöt, joihin yksilö on kuulunut ja on vaikea rakentaa solidaarisuutta ja yhteisöllisyyttä, jos ne ovat olleet kovin erilaiset. ”Suomalaisen hyvinvointivaltion vahvuus on ollut juuri siinä, että se on hillinnyt luokkien välisten erojen kehitystä ja luonut esimerkiksi peruskoulun kaltaisia instituutioita, joissa erilaisiin sosiaalisiin piireihin kuuluvien ihmisten keskinäinen ymmärrys ja luottamus on voinut kehittyä.”

George Herbert Mead taas korostaa yhteisöllisyyden rakentamisessa sosialisaatioprosessia. (Hän ei tosin käytä siitä juuri tätä käsitettä.) Yksilön kohdalla sosialisaatioprosessi onnistuu parhaiten silloin, kun hänelle lähimmät ihmiset ovat yhtäläisiä muun yhteiskunnan kanssa. (Jokivuori ym. 2015, 166.) Tästä voi vetää sen johtopäätöksen, että hyvinvointivaltiossa perhepolitiikkaan tulee kiinnittää erityistä huomiota.

Jokivuori ym. (2015, 149-150) osoittavat, että Erwing Goffmanin mukaan yhteisöllisyyteen tarvitaan rooleja. Muutoin hyvin keskeisetkään vuorovaikutustilanteet, esimerkiksi hyvinvointivaltion taloudellista perustaa kannattavat vuorovaikutustilanteet, eivät toimi. Vuorovaikutustilanteet ovat toistuvia.

Max Weberin yksilöt taas ovat rationaalisia ja utilitaristia sekä lakia kunnioittavia. Yhteisöllisyys muodostuu keskeisesti siis laeista. Suuri osa, taloudessa kaikkein suurin osa, ihmisten toiminnasta on ”traditionaalista” eli perinteitä noudattavaa. (Jokivuori ym. 2015, 167.) Tästä seuraa, että yhteisöllisyyttä voisi siis ilmeisesti vahvistaa saamalla enemmän ihmisiä talouden toimijoiksi. Ja ehkäpä aiemmin mainitsemani arvorationaalisuuden voisi kytkeä myös jotenkin yhteisöllisyyden ylläpitämiseen.

Jokivuoren ym. artikkelin (2015, 165-166) klassikko Erwing Goffman ei ole ainut, joka pitää yhteisöllisyyden muodostamisessa rooleja tärkeänä. Myös Talcott Parsons pitää roolien täyttämistä keskeisenä osana yhteisöön tai yhteiskuntaan kiinnittymiselle (Nieminen 2014). Mutta ennen kaikkea ”normit, erityisesti lait”, pitävät Parsonsin mukaan yllä yhteisöllisyyttä (Niemi ja Pajunen 2015, 56-57). Parsonsin teorioita on kuitenkin ilmeisen vaikea tulkita, sillä Jokivuori ym. (2015, 154) ymmärtävät Parsonsin toisin - Perustaltaan yhteisöllisyyttä ylläpitävät ”perhe, koulutusjärjestelmä, yhdistyslaitos, kirkot ja joukkotiedotus.” Luennoitsijan mukaan (Nieminen 2014) Parsonsin ”yhteisöllisyyden ylläpitäminen” on kuitenkin vain yksi osa yhteisön koossapysymistä. Parsonsin mukaan yhteisöjen tulee noudattaa nyttemmin kuuluisaksi hänen teoretisoinneistaan tullutta ”Agil-kaaviota”. Oli miten oli, Nieminen (2014), Jokivuori ym. (2015) sekä Niemi ja Pajunen (2015) ovat päätyneet samaan johtopäätökseen siitä, että Parsons käsittelee yhteiskuntaa kokonaisuutena, jossa jokainen pitkään pysynyt sosiaalinen instituutio, varsinkin laeilla vahvistettu, on elintärkeä.

Karl Marxin mukaan yhteisöllisyys muodostuu työstä, jossa ei katkaista ihmisen luontosuhdetta. Varallisuuden ja tuotannontekijöiden epäoikeudenmukaisesta omistuksesta johtuva luokkaristiriita tulisi ratkaista. Yhteiskunnan kulttuurinen ylärakenne, ylemmät luokat, jotka eivät osallistu teollisuuteen, ovat keskeisimpiä yhteisöllisyyteen kannustavia ihmisiä. He haluavat yleensä uusintaa alistavia rakenteita ja alistaa toisinajattelijoita. (kts. esim. Nieminen 2014; Jokivuori ym. 2015, 155-157.) Samoilla linjoilla Marxin kanssa ovat Richard Titmuss ja Peter Townsend, joiden mukaan sosioekonomisesti huonosti pärjäävät ihmiset syrjäytyvät helposti (Mäntysaari 2013, 336-337, 339 ja Rahkonen ja Lahelma 2013, 279). Townsendin mukaan syrjäyttämisestä ja syrjäytymisestä muodostuu noidankehä ja köyhästä tulee myös kipeä, eikä siksi pysty kunnolla osallistumaan. Alemmille luokille tulisi julkisen sektorin jakaa resursseja. (Rahkonen ja Lahelma 2013, 268, 279.)

Titmussin mukaan yhteiskunnassa tarvitaan institutionalisoitua sosiaalihuoltoa, että ihmisten syrjäytyminen estyisi. Edellä oleva on kiistatonta, kun yhdistää Mäntysaaren (2013, 336-337), Ossi Rahkosen ja Eero Lahelman (2013, 268, 279) ja Järvelän ym. (2015, 244) artikkelien tiedot. Jos yhteisöllisyyttä pitäisi lisätä näiden teoreetikoiden mukaan, niin suomalainen hyvinvointivaltio näyttäisi olevan melko onnistunut ylläpitäessään universalismin periaatteella sosiaalihuoltoa ja jakaessaan resursseja.

4.Muodit ja kulutus

Weberin saa kytkettyä yhteiskunnan syrjässä oleviin muutoinkin, kuin jo mainitun arvorationaalisuuden kautta. Jokivuoren ym. mukaan (2015, 149, 161,174) Weber osoittaa, että ”Statusryhmät pitävät kiinni eduistaan vahvistamalla traditiota ja pelottelemalla muutoksen aiheuttamilla riskeillä.” Weber teoretisoi niin, että yksilöllä on arvo ja status markkinoilla. Simmelkin kertoo, että ”alemman statuksen omaavat sosiaaliset ryhmät pyrkivät jäljittelemään ylempien sosiaalisten ryhmien tyyliä.” Erityisesti pukeutumisessa alemmilla sosiaalisilla asemilla olevat matkivat ylempien muotia. Ylemmät eivät pidä tästä, koska he haluavat erottautua. Niinpä muodit syntyvät ja kuolevat samanaikaisesti jatkuvasti. Simmel käyttikin ”omien kulutus- ja muotiteorioidensa pohjana Weberin statusluokittelua.” Kuitenkin Ossi Rahkonen ja Eero Lahelma kertovat (2013, 269), että ainakin nykyään alemmilla sosiaalisilla asemilla epäterveelliset kulutustuotteet ovat yleisiä - ylemmiltä luokilta ei oteta niissä mallia. Tämä ei kuitenkaan sulje pois vaatemuotien jäljittelyä.

Kulutus, varsinkin pukeutumiskulutus näyttää olevan siis keskeisiä distinktion ja eriarvoisuuden luomisen mekanismeja. Hyvinvointivaltiossa olisi siis klassikoiden perusteella niin, että joko kaikki pukeutuisivat eri tavoin tai sitten kaikki samoilla tavoin. Ajatus on hyvin äärivasemmistolainen, tasa-arvon äärimmilleen vievä. Myös käytännönläheisyyden kanssa se on ristiriidassa, mikä selviää myöhemmistä sosiaalisia rooleja koskevista kappaleistani. Esimerkiksi poliisien ja muiden keskeisten virkamiehien on pakko erottautua joukosta pukeutumisella, vaikka heille voisikin olla kateellinen.

5.Kansalaisten tutkiminen ja ymmärtäminen

Ymmärtäminen on elintärkeä osa yhteisöllisyyttä, mutta sosiaalipolitiikassa oli vielä 1950-luvulle asti ”köyhäinhoidollinen”, ymmärtämätön ”vivahde”, joka poistui vuosikymmenen kuluessa. Myös universalismin periaate juurtui Suomeen vasta tällöin. (Järvelä ym. 2015, 243-244.) Silti jo 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa yleinen yhteiskuntatiede, joka näyttää suuntaa myös suomalaiselle sosiaalipolitiikalle, oli alkanut tarkastella yhteiskuntaa järjestelmällisesti ja tieteellisesti ja jätti taakseen moralisoivan näkökulman. (Jokivuori ym. 2015, 145-146.) Tällöin yhteiskuntatieteet ”maallistui” ”köyhyyden lieventämisen politiikoissa” (Järvelä ym. 2015, 237). Yleinen yhteiskuntatiede pyrki pelkän teoretisoinnin sijaan myös sosiaalista todellisuutta koskevien teoreettisten väitteiden empiiriseen koetteluun 1800-1900-lukujen vaihteessa (Jokivuori ym. 2015, 145-146). Suomessa oltiin siis tietoisia mahdollisuudesta tutkia empiirisesti huono-osaisia ja sosioekonomisesti alempia luokkia ja tutkimuksia tehtiin, mutta huono-osaisia ei silti haluttu ymmärtää subjektiivisesti tai objektiivisesti ennen hyvinvointivaltion rakennuskautta sekä sosiaalihuollon ja sosiaalityön nousua.

Niemi ja Pajunen kertovat (2015, 50-52, 57), että klassikoista Wilhelm Dilthley uskoi objektiivisen ymmärtämisen mahdollisuuteen. Ihmisen toimintaa pitäisi hänen mukaansa heijastaa siihen kulttuuriin, jossa se tapahtuu. Samoin Karl Marx lähestyi alaluokkia objektivistisesti. Toiset taas eivät uskoneet objektiivisuuteen, esimerkkinä Hans-Georg Gadamer 1940-luvulla, jonka mukaan paras tulkinta ihmisen toiminnasta on vain se tulkinta, josta tulkitsija ja tulkittava ovat eniten samaa mieltä. Afred Schüzin mukaan tutkimisen pitäisi lähteä liikkeelle siitä, miten tutkittava itse kokee ja nimeää ympäristönsä ja elämänsä ja myös tutkittavien pitäisi ymmärtää heistä tehdyt teoriat. Schüz ei uskonut objektiiviseen ymmärtämiseen. Jokivuoren ym. artikkelin (2015, 148-149, 152-154, 159-160) perusteella Durkheimin mukaan taas ihmisten sosiaalista toimintaa voi ymmärtää vain niiden sosiaalisten instituutioiden kautta, joilla on heihin pakottavaa voimaa. Ihmiset kyllä pyrkivät jäsentämään ja käsittämään omaa toimintaansa, vaikka se on heille mahdotonta. Weber ei usko objektivismiin: Hänellä on subjektivistinen tapa selittää ja hänen mukaansa ihmiset toimivat neljästä tietystä eri syystä. Simmel asettuu objektivismi-subjektivismi-dualismissa puoliväliin.

Suomessa ei näytetty lähtevän selvästi rakentavan hyvinvointivaltiota vain yhden suuntauksen mukaan – Alfred Schüzin mukaan tekemään teorioita niin, että oletetaan ihmisten ”elämismaailmojen” täydellinen erilaisuus ja että tutkittavien tulisi itsekin ymmärtää teoriat heistä (tämä tiivistää Alfred Schüzin kokonaisvaltaisesti) - tai Georg Herbert Meadin mukaisesti niin, että vain ihmisten lähipiiri vaikuttaa heidän toimintaansa. Myöskään Durkheimin käsitystä ihmisten omien tulkintojen totaalisesta riittämättömyydestä ei otettu sellaisenaan käyttöön. Tämän voi päätellä ensinnäkin siitä, että vähävaraisia samaan muottiin laittava objektivistinen köyhäinhoito loppui ja subjektiivisempi universalismi alkoi. Sosiaalityön käytänteetkin ovat tänä päivänä varsin subjektiivisia. Objektiivisuutta taas edustaa se, että sosiaalitukia hakiessa ihmisten ”elämismaailmat” eivät juuri kiinnosta lakipykäliä, vaan tukia saadakseen on täytettävä tietyt objektivistiset, pykälissä määritellyt piirteet (kts. myöhempi kappaleeni byrokratiasta). Samoin se, että subjektin ei katsota osaavan kasata itse eläkettään, vaan eläke kertyy Suomessa pakolla.

6.Työttömyyden ja köyhyyden merkitys ja työttömien kannustaminen

Työllisyyden kysymys on yksi suurimmista sosiaalipoliittisista kysymyksistä. Aikaisempaa laajempi käsitys työttömistä, sosiaalipolitiikan muuttuminen universaaliksi ja uusien sosiaaliturvaa luovien instituutioiden, varsinkin sosiaalipalveluiden määrällinen kasvu, ovat selvästi auttaneet sosioekonomisesti heikkoja ryhmiä. Pohjoismaat, mukaan lukien Suomi, edustavakin ”vertailuissa useimmiten maailman kehittyneintä sosiaalipolitiikkaa.” (ks. esim. Järvelä ym. 2015, 243, 246, 248, 258.) Syystä tai toisesta, vaikka hyvinvointivaltion määritelmiin ei se sisälly, Suomessa on myös hyvin kattava ansioperustainen sosiaalivakuutusjärjestelmä (Järvelä ym. 2015, 245).

Niklas Luhmannin mukaan ihmiset pelkäävät ulkomaailman uhkaa. Täten työttömiä voisi kannustaa siten, että työttömyys tehdään vielä uhkaavammaksi kuin se nyt jo on esimerkiksi vähentämällä työttömyysetuuksia. Tällöin työttömiä kannustaisi liittyä työllisten yhteisöihin ja ”järjestäytyneihin saarekkeisiin”.

Simmelin ajattelutapoja tunnustaessa hyvinvointivaltion tulisi pitää sekä työttömien että työllisten sosiaalisia piirejä samanlaisina. Koska ihmiset toimivat taloudessa loogisesti hyötyajattelun mukaan, niin kilpailuakin pitäisi myös ylläpitää, eli työttömille ei pidä antaa ilmaista rahaa. Tässä toimii hyvin jo mainitsemani koulutus, mutta muutoin valitettavasti esimerkiksi vapaaehtoistyö jakautuu kansalaisille, jotka ovat jo muutenkin aktiivisia.

George Herbert Meadin mukaisesti taas työllisyyttä voisi parantaa kytkemällä sekin jälleen kerran mainitsemaani perhepolitiikkaan. Perheessä kuin perheessä työ pitäisi kokea hyvänä. Näinpä esimerkiksi isyyteen ja äitiyteen liittyviä kannustinloukkuja tulisi poistaa.

Parsons lähtee siitä, että resurssien tuottaminen ja näin ollen työ, on elintärkeä osa (agil-kaavion neljästä osasta) yhteisöjä ja yhteiskuntia. Ihmisten toimintaa määrittävät arvot ja sosiaaliset instituutiot, joihin he kuuluvat. Työstä pitäisi tehdä itseisarvo ja tämä taas tapahtuisi perheen, koulutusjärjestelmän, yhdistyslaitoksen, kirkkojen ja joukkotiedotuksen avulla. Työ ei kaikille suomalaisille tietenkään ole tällä hetkellä itseisarvo, mutta Parsonsin teoriat eivät luennoitsijan mukaan (Nieminen 2014) oikeastaan pystykään ottamaan ollenkaan kantaa siihen, miten normit ja arvot muuttuvat, eivätkä ylipäätään sijoittamaan työttömiä funktionaaliseen agil-kaavioon.

7.Byrokratisoituminen

Hyvinvointivaltiota on haukuttu erityisesti sen byrokratiasta. Byrokratia kohdistuukin suurelta osin mainitsemiini köyhiin ja työttömiin sosiaalietuuksien hakuvaikeuksien myötä (Taipale 2013, 193), mutta ehkä ennen kaikkea työlliset ja aktiiviset joutuvat tekemisiin byrokratian kanssa, verotus- yhdistys- ja yritysasioiden kanssa. Nykypäivänä Juha Vartolan mukaan ”byrokratialla on suuria ongelmia yhteiskunnan hyvinvointi- ja palvelutehtäviä hoitavissa julkisissa organisaatioissa” ja sekä Sakari Taipaleen että Juha Vartolan mukaan byrokratia toimii vain valtion alkuperäisillä ja perinteisimmillä tehtäväalueilla (Taipale 2013, 193 ja Vartola 2017, 71). Hyvinvointivaltio on kuitenkin tunnettu juuri hyvinvointi- ja palvelutehtävistään.

Kaikkien kattavimmin klassikoista byrokratiaa on käsitellyt mielestäni Max Weber. Max Weberin byrokratiateoria on maailman ensimmäinen teoria, jossa käsitellään byrokratiaa ideaalityyppinä ja ennen kaikkea maailman ensimmäinen perusteellinen organisaatioteoria. Weberin mukaan ihmiset katsovat byrokratiassa valtiolla olevan oikeuden väkivallan monopoliin. Valtio on vakaa ja sillä on ylin valta hoitaa yhteiskunnallisia asioita. Yksityistämiseen Weber ei ota kantaa - Hän sanoo vain, että hallinnan tulee olla pätevää, järjestettyä ja järjestelmällistä ja yhteiskunnan monimutkaistuessa myös erityisasiantuntijoita on oltava yhä enemmän. Nykyisin toki tiedetään, että byrokratiassa voidaan yksityistää, kunhan byrokratia valvoo myös yksityistämiään hallinnonaloja. Periaatteessa jokainen hallinnan kohde on byrokratiassa hallinnon edessä samassa asemassa. Byrokratia ei Weberin mukaan ole huono asia. Onhan byrokratia nepotismin vastakohta. (Vartola 2017, 56, 58, 64-65, 69.) Itsekin kannatan Weberin ajatuksia siitä, että byrokratia voidaan nähdä hallinnon ideaalityyppinä. Sen sisältämä rationaalisuus, reiluus ja sosiaalinen liikkuvuus ovat mielestäni hyviä asioita. Weber ei kuitenkaan näytä ymmärtävän sitä edellä mainittua seikkaa, että byrokratia ei toimi valtion kaikissa tehtävissä, varsinkaan palvelu- ja hyvinvointitehtävissä, mitenkään.

Durkheimin mukaan sosiaalisilla instituutioilla on pakottavaa voimaa. Yhtäältä ne painostavat ihmisiä (varsinkin byrokratioissa, vaikka Durkheim ei tätä suoraan sano) toimimaan tietyllä tavalla ja toisaalta ”Durkheimin mukaan juuri sosiaaliset instituutiot ovat mahdollistaneet modernin yhteiskunnan yksilöllistymisprosessin” (Jokivuori ym. 2015, 147). Jokivuoren ym. kertoman perusteella (2015, 148-149, 152-154, 159-160) Durkheim tarkoittaa tässä sitä, että kun sekä jaettu moraali että byrokraattiset instituutiot noudattavat vapauden arvoa, vapaus myös täyttyy väistämättä. Konkreettisemmin ajateltuna uskon Durkheim tarkoittavan tässä sitä, että pysyvien ja varmojen sosiaalisten instituutioiden paljoudessa (lue: byrokratiassa) yksilö pystyy luottamaan hallinnon laajenemiseen yhä uusille elinkeinoelämän alueille ja ennen kaikkea siihen, että hallinto ei suosi irrationaalisesti ketään. Yksilö pystyy luottamaan siihen, että myös modernisaation tuomilla uusilla aloilla työnteko kannattaa.

Erwing Goffmanin mukaan toiminta taloudessa ja työelämässä ei onnistu ilman tiettyjä rooleja. Tietyt roolit kuuluvat myös byrokratiaan elimellisesti, erikoisasiantuntijoiden muodossa. Muutoin keskeiset toiminnot eivät onnistu. Nieminen täsmentää (2014), että Goffmanin mukaan roolit (ja varmaankin myös byrokratia) painostavat ihmistä niin, että he tarvitsevat ”takahuoneita”, joissa purkautua. Päättelen tästä seuraavan, että hyvinvointivaltiossa tulisi siis olla näitä ”takahuoneita”.

Talcott Parsons sivuaa byrokratiaa mielestäni Weberin jälkeen toiseksi parhaiten. ”Parsonsin rakennefunktionalismi oli erittäin vaikutusvaltainen teoria varsinkin 1950–60-luvulla, jolloin se hallitsi myös suomalaista yhteiskuntatieteellistä keskustelua. 1970-luvulla teoriaa alettiin arvostella sen konservatiivisuudesta.” (Jokivuori ym. 2015, 154.) Agil-kaavio vastaa aina maan kehitystä. Parsonsin mukaan jokaisella yhteiskunnan instituutiolla on oma tärkeä funktionaalinen paikkansa yhteiskunnan kokonaisuudessa. Niemisen luennosta (2014) voi päätellä, että Parsonsin mukaan yhteiskunnan päämääränasettelun määrää siis kehittyneissä länsimaissa eduskunta, hallitus, keskushallinto tai muut parlamentaariset elimet, joille on annettu valtaa. Ihmiset noudattavat lakeja vastalauseitta ja etsivät itselleen paikkansa agil-kaaviosta erityisesti perhetaustansa perusteella. Parsons ei kuitenkaan missään vaiheessa käytä näitä asioita pohtiessaan sanaa ”byrokratia”.

Parsonsin voidaan siis sanoa edustavan samanlaista positiivista näkemystä byrokratiasta kuin Max Weberin: Byrokratia merkitsee ennen kaikkea yhteiskunnan kiinteyttä ja lakien tuomaa sosiaalista turvallisuutta. Ihmiset ja heidän luomansa ihmiset tottelevat lakia, mistä seuraa yhteiskunnalle vakautta, taloudellista vaurautta sekä teknologista kehittymistä. Joka tapauksessa hyvinvointivaltioiden hallitukset, mukaan lukien Suomi, ovat olleet vastaanottavia tällaiselle yhteiskunnan harmoniaa ylläpitävälle Parsonsin teorialle (Nieminen 2014).

8.Sosiaalipalveluvaltio

Suomea voi luonnehtia myös sosiaalipalveluvaltioksi (Järvelä ym. 2015, 248 ja Mäntysaari 2013, 338-340). Ne klassikot, jotka ovat sosiaaliturvaan ottaneet kantaa, ovat kuitenkin ottaneet kantaa nimenomaan materiaaliseen turvaan, eivätkä sosiaalipalveluihin. Esimerkiksi Marx näyttää sanovan, että silloin, jos tuotantosuhteet ovat väärin, niin alaluokka on epätyytyväinen, vaikka sillä olisi kuinka hyvät sosiaalipalvelut. Universaalit sosiaalipalvelut ovatkin verrattain uusi keksintö. Näyttää siltä, että Suomessa ei tässä asiassa olla lähdetty klassikoiden kelkkaan lukuun ottamatta Richard Titmussia, jonka mielipiteet hyvistä sosiaalipalveluista korreloivat voimakkaasti Suomalaisen hyvinvointivaltion kanssa. (Mäntysaari 2013, 330-331) Alfred Schüzin teoretisoinnin luonnollinen jatke on taas mielestäni selvästi, että sosiaalipalveluiden tulisi olla selektiivisiä, mikä on nykyisen vastakohta.

9.Mitä klassikoilta unohtui?

Seuraavassa osoitan, että - ainakin useimmat - klassikot eivät joko tajunneet tai pystyneet tajuamaan useita nyttemmin yhteiskuntatieteiden saralla nousseita hyvin keskeisiä kysymyksiä. Näitä kysymyksiä ovat varallisuuserokysymys, naiskysymys, ympäristökysymys ja globalisaatioon liittyvät kysymykset. Voi olla, että heillä ei edes ollut mitään mahdollisuuksia ennustaa tulevia ongelmia. Joka tapauksessa olen jo kertonut, että klassikot ovat toimineet yhteiskuntatieteiden ja yhteiskunnallisten toimien viitekehyksenä ja ehkä siitä syystä nyt on vasta liian myöhään ryhdytty toimeen sellaisissa asioissa, joita klassikot eivät käsitelleet.

9.1.”Marginaalissa” olevat

Työläisten ja huono-osaisten asunto- ja työoloja eivät paljon muut kuin Karl Marx käsitelleet. Kaikki edellä mainittu selvää, Jokivuoren ym. mukaan (2015, 145-146) 1800-luvun-1900-luvun alun klassikot käsittelivät tuolloin teollistumisen ajan uusia ja polttavia ongelmia, ”sosiologian” keskeisiä ongelmia. He tarkastelivat seuraavia kysymyksiä: ”Miten sosiaalinen järjestys säilyy yksilöllistyvässä ja maallistuvassa yhteiskunnassa? Millainen on modernin yhteiskunnan rakenne ja mitkä ovat siihen liittyvät vallan mekanismit? Kuinka yhteiskunta muuttuu?” Väitteitä tutkittiin myös empiirisesti. Mielestäni on kuitenkin selvää, että sosiologian - tai muutkaan - klassikot eivät problematisoineet työläisten asunto- ja työoloja, huono-osaisuutta, vallan kahvassa olevia tai epädemokraattisuutta. Kerroin jo aiemmin köyhäinhoidollisesta vivahteesta. Niin sanotut kovat arvot olivat voimassa pitkään. Naisten äänioikeuskin tuli Eurooppaan (ensimmäisenä Suomeen) vasta vuonna 1906.

Valtavirran perinteinen yhteiskuntatieteellinen tutkimus piti (ja pitää usein myös edelleen) tärkeinä asioita, jotka eivät ole ”marginaalissa” (Kantola ja Harjunen 2015, 219-220 ja Järvelä ym. 2015, 246-247). Onkin paradoksaalista, että Kantolan ja Harjusen mukaan (2015, 219-220) marginaaliksi kutsutaan itse asiassa kovin laajoja asioita, kuten huono-osaiset, alemman luokan työntekijät ja kaikki naiset. Mielestäni on ilmeistä, että kuitenkin jo pelkästään naisista muodostuu Euroopan valtioissa, joissa klassikot vaikuttivat, yleensä noin puolet väestöstä ja kun tähän lisätään muut mainitsemani väestöryhmät, päästään varmasti yli 90 prosenttiin.

Varsinkin Émile Dukheim ja Talcott Parsons ovat keskittyneet sosiaaliseen reproduktioon produktion sijasta ja pitävät näin ollen yllä ihannetta, jossa valkoiset eurooppalaiset miehet hallitsevat. Nieminen kertoo (2014), että Parsonsin funktionaaliseen sosiaalisten rakenteiden kokonaisuuteen ei pysty sijoittamaan esimerkiksi mustia naisia tai tavalla tai toisella yhteiskunnasta syrjäytyneitä. Teoria saikin osakseen arvostelua. Se tavallaan syrjii näitä ryhmiä pudottaessaan ne kokonaan pois yhteiskunnalle hyötyä tuottavista instituutioista. 1950-luvulla politiikka-ja valtakäsitykset olivat vielä vanhoillisia. Esimerkiksi ”naiseudessa sinänsä sukupuolena ei nähty vielä mitään erityisemmin poliittista” (Lehtonen ym. 2015, 186). Kun näitä käsityksiä pitäisi uusintaa Parsonsin agil-harmonian mukaisesti, on selvää, että silloin valkoisten miesten keskiluokka hallitsisi, valkoiset naiset toimisivat synnytyskoneina, valtio voisi väkivalloin alistaa alaluokat tottelemaan normeja ja niin edelleen.

George Herbert Mead, Alfred Schüz ja Georg Simmel ovat kaikki sitä mieltä, että yksilö omaksuu arvot ja normit lähiyhteisöistään. Toki Schüz tunnustaa myös, että laajasti yhteiskunnassa käytetyt symbolit vaikuttavat ihmisiin (Nieminen 2014). Näin ollen hyvinvointivaltiossa yhteiskunnan marginaalin ei kannattaisi antaa katkeroitua omissa oloissaan, ettei se ala kapinoida. Niklas Luhmannkin varoittaa, että sorron uhan ilmetessä ihmiset järjestäytyvät. Max Weberin mukaan yksilö on utilitaristinen, mutta kuitenkin lakia kunnioittava. Tämä käsitys taas uusintaa yläluokkien eetosta. Epäilen, että jos alaluokat aidosti tavoittelisivat hyötyä yhteisölleen ja itselleen, he tuskin kunnioittaisivat lakeja enää viime kädessä. Joka tapauksessa Suomi on tunnetusti edelläkävijä mainitsemani marginaalin huolenpidossa: Sosiaalinen liikkuvuus ja naisten työssäkäynti on laajaa ja maahanmuuttajille annetaan sosiaaliturvaa. Nyttemmin naisilla on paljon poliittista valtaa esimerkiksi politiikassa (Kantola ja Harjunen 2015, 221-222).

9.2.Naiset

Oikeastaan kukaan sosiologian – tai muukaan - klassikko ei minkään mainitsemani lähteen perusteella ole problematisoinut naiskysymystä. Vasta 1960-1970-luvulla Foucaultlaisen valtakäsityksen, feministisen tutkimuksen sekä diskursiivisen käänteen myötä ymmärrettiin, että sukupuolittunut ja konservatiivinen käsitys naisista eivät ole hyväksi (kts. esim. Kantola ja Harjunen 2015) ja että Suomessakin on paljon sukupuolittuneita käytäntöjä. Naisten ja miesten palkkaero on noin 20 prosenttia (Kantola ja Harjunen 2015, 222) ja työmarkkinat ovat hyvin sukupuolittuneet. ”Naisille on havaittu koituvan haittaa lihavuudesta heikomman palkkauksen tai työuran etenemisen muodossa” enemmän kuin miehille (Kantola ja Harjunen 2015, 230). Vasta 1990-2000-luvulla ”Euroopan unioni on ottanut naisten työssäkäynnin erityiseen suojelukseensa tultuaan siihen tulokseen, ettei talouskasvu ole mahdollista ilman naisten laajamittaista ansiotyötä” (Järvelä ym. 2015, 248). Niinpä lopuksi voidaan todeta, että Suomessa naisten asema on nyttemmin havaittu ja tutkittu. Suomi on tunnettu tasa-arvon edelläkävijänä, joten hyvinvointivaltion rakentamista ei ainakaan 1970-1990-luvuilla tehty tältä osin klassikoiden perinteen mukaan.

9.3.Ympäristö

Ympäristöongelmat politisoituivat sekä maailmanlaajuisesti että Suomen tasolla vasta 1970-luvulla. Suomessa ongelmia oli jo silloin ollut 80-90 vuotta ja ensiksi teollistuneissa maissa vielä pitempään. (Jokivuori ym. 2015, 175 ja Haila ym. 2017, 131.) Vaikka Marxin vieraantumisteoria on laajalti tunnustettu ja tiedostettu, niin silti hallinto ei ole pystynyt hallitsemaan ympäristöriskejä ja -ongelmia. Vasta 1970-luvulla saatiin aikaiseksi tutkimusta ja ymmärrystä. (Jokivuori ym. 2015, 175 ja Haila ym. 2017, 131-135.) Suurin osa klassikoista ei olekaan käsitellyt ympäristöongelmia juuri lainkaan. Ehkäpä syy on tässä. Jo klassikoiden aikaan oli kuitenkin esimerkiksi eläimiä käytössä erilaisessa tehotuotannossa ja teollisuuden pakokaasut aiheuttivat hajuhaittoja sekä vesistöjä pilaantui. Vasta 1970-1980-luvuilla esimerkiksi eläinten tehotuotanto ja eliöitä tappavat ympäristömyrkyt ovat politisoituneet, samoin järvien ja Itämeren pilaantuminen ja rehevöityminen (Haila ym. 2017, 136-137, 146-147).

9.4.Globalisaatio

Järvelä ym. mukaan (2015, 249-251) globalisaatio on jokseenkin kiistanalainen käsite. Globalisaatio yleisesti määriteltynä tarkoittaa sosiaalista, taloudellista, ympäristöllistä ja kulttuurista yhdenmukaistumista ja sitä, että ihmiset tulevat tietoisiksi tästä yhdenmukaistumisesta. Jatkossa käytän käsitettä ”globalisaatio” tämän määritelmän mukaisesti. Käsittelen globalisaation osa-alueita sen mukaan, miten kukin klassikko on niitä käsitellyt tai sivunnut. (Se kattaa tiiviimmissäkin määritelmissä niin monta yhteiskunnallisen kehityksen osa-aluetta, etten tässä ala käsitettä sen koommin avaamaan. Se ei olisi mielekästä.)

Mielestäni globalisaatiota sivuaa klassikoista kaikista parhaiten Max Weber ja toiseksi parhaiten Karl Marx. Kolme muuta klassikkoa, joita tässä käsittelen, sivuavat taas vähemmän ja loput eivät ollenkaan.

9.4.1.Karl Marxin ja Max Weberin globalisaatio

Jokivuoren ym. artikkelista voi päätellä (2015, 159-162), että Weberin mukaisesti voimme olettaa yrityskapitalismin ja liberaalien arvojen leviävän ”vastustamattomalla pakolla”. Lisäksi yhä useampi ihminen alkaa käyttäytyä rationaalisesti. Yritykset ja ihmiset, ennen kaikkea statusryhmät, alkavat tavoitella omaa etuaan ja yhä enemmän varallisuutta. Järvelän ym. kertovat (2015, 249, 251-253, 257-258), että globalisaatio onkin jo pitkään näyttänyt tarkoittavan yrityskapitalismin ja uusliberalististen arvojen leviämistä, vaikka nyt niille on noussut vastavoima, myös sekin globalisaatioon it-teknologian ja median kautta nojaava, degrowth-liike. Kansalaisten eriarvoisuus onkin 2000-luvulla kasvanut. Teollisuusmaissa tuloerot kasvavat ja sosiaalista polarisoitumista tapahtuu. Taloudellista ja poliittista toimintaa joudutaan nyt myös Suomessa tekemään tiukemmin, globaalin maailman ehdoilla.

Weber näyttää siis ennustaneen oikein. Weberin ennustamista kehityskuluista on tullut globaalisti sekä Suomelle ongelmia muun muassa mainittujen varallisuuserojen muodossa. Jos Suomi lähtisi toimimaan Weberin mukaisesti, se katsoisi ensin, mikä on Weberin nimeämä syy kapitalismin kehitykselle. Weber nimeää ainoaksi syyksi protestanttisen kirkkokunnan etiikan (Jokivuori ym. 2015 159-162). Niinpä ratkaisu näyttäisi olevan siis hävittää protestanttinen kirkko.

Karl Marx on sitä mieltä, että tuotannontekijät kehittyvät jatkuvasti ja niin on myös tuotantosuhteiden eli työntekijöiden ja työnjohtajien suhteiden muututtava. Jokivuori ym. kertovat (2015, 156-158), että Karl Marxin mukaan työvoiman vapaa liikkuvuus on välttämätöntä. Marxin mukaan kapitalismi ajautuu lopulta väistämättä kriisiin, sillä ”yritysten voittoasteella on sisäänrakennettu taipumus pienentyä”. Lisäksi Marxin teoretisoinneista voi päätellä, että tuotannontekijöiden muuttuessa myös työntekijöiden ja työnjohtajien suhde, talouden eliitti sekä yhteiskunnan poliittinen ja uskonnollinen rakenne muuttuvat, väkivaltaisesti, vallankumouksen kautta.

Globalisaatio on kuitenkin Marxin vastaisesti johtanut siihen, että ”entistä suurempi osa pääoman arvonlisäyksestä tuotetaan monikansallisissa yritysverkostoissa”, eivätkä voittoasteet ole pienentyneet. ”Globaalilla tasolla tarkasteltuna markkinoiden laajeneminen ja teknologian kehitys ovatkin ylläpitäneet yritysten voittotasoja.” (Jokivuori ym. 2015, 158.) Tässä ei Suomessa ollakaan lähdetty hätäilemään sen mukaisesti, että Marxin teoriat olisi hyväksytty. Yrityskapitalismiin on luotettu. Jos hyvinvointivaltiota rakennettaisiin Marxin mukaisesti, olisi nyt ehkä varauduttava vallankumoukseen, sillä tuotannontekijät ovat muuttumassa kauttaaltaan yhä tietoteknologisemmiksi.

9.4.2.Loppujen klassikoiden globalisaatio

Georg Simmelin muotiteoria näyttää sopivan hyvin tämän päivän muotien syntymiseen ja kuolemiseen. Muotia matkitaan varsinkin Yhdysvaltojen tahtiin ja kulttuuristen erityispiiteiden pelätään häviävän (Järvelä ym. 2015, 252). Georg Simmel George Herbert Meadin kehittämä symbolinen interaktionismi taas kertoo meille hyvin, että erilaiset symbolit, myös kuva ja musiikki, ohjaavat käyttäytymistämme (Jokivuori ym. 2015, 166). Kun symbolit ovat globaaleja, myös käyttäytyminen yhtenäistyy. Peter Townsendin syrjäytymisen ja syrjäyttämisen kehä taas sopivat hyvin globaaliin tuloerojen kasvuun ja resurssien eriytymiseen.

9.4.3.Klassikoiden globalisaatiokäsitys oli luonnollisesti suppea

On melko yllättävää, miten paljon klassikot antavat hyviä näkökulmia ihmisten käyttäytymiseen globalisoituvaan maailmaan liittyen. Klassikot eivät millään tavalla kuitenkaan pystyneet ennustamaan esimerkiksi ekologista globalisaatiota, johon liittyy valtavien ruokamäärien tuonti kolmannen maailman maista länsimaihin tai sosiaalisen median tuloa. Klassikot eivät siis edes sivunneet globalisaatioon liittyviä ongelmia, joista kerron seuraavassa.

Jokivuoren ym. mukaan (2015, 249, 251-252) ”talouden globaali integraatio ja kilpailu merkitsevät markkinoiden kertakaikkista niskalenkkiä demokratiasta. Globalisaatio johtaa kulttuuristen ja sosiaalisten erityispiirteiden katoamiseen kaikkialla maailmassa. Lajeja kuolee sukupuuttoon ennennäkemätöntä vauhtia, makean veden varannot hupenevat ja hedelmällisen viljelymaan tuotantokyky ehtyy.” ”Internet ja sosiaalisen median kehittyminen avaavat kansalaisyhteiskunnan toiminnalle ja demokratian kehittymiselle ennen näkemättömiä mahdollisuuksia” Väitän, että viimeksi mainittu tekee hyvinvointivaltion rationaalisesta rakentamisesta yhä vaikeampaa, kun ihmisten toiminta on niin laajaa ja moniverkostoituvaa.

Klassikoista ei edellä mainittuihin asioihin sekä nais- ja ympäristöasioihin saa mitään irti. On siis aika kehittää uusia perinteisille käsityksille nojaamattomia teorioita ja näkökulmia. Toki klassikoista on suunnannäyttäjiksi moneen perustavanlaatuiseen yhteiskuntafilosofiseen kysymykseen ja heidän ideoista ja kokemuksista on ja tulee olemaan hyötyä.

Uusien ja relevanttien näkökulmien kehittämiseen meillä on tänä päivänä erittäin hyvät edellytykset nyt, kun sosiaalinen liikkuvuus korkeakouluihin on suurempaa kuin koskaan. Ja itse asiassa globalisaatio mahdollistaa globalisaationkin analysoinnin: Kun yhä useammat opiskelevat globaaleja kieliä, kuten englantia ja viestintäteknologia kehittyy, tiedeyhteisöt voivat jakaa toisilleen tietoa yhä paremmin. Tulevaisuus ei ole ollenkaan toivoton.

10.Loppusanat

Jyväskylän yliopiston teoksesta katsoin artikkelien sivunumerot sisällysluettelosta ja laitoin ne lähdeluetteloon sen mukaan, mutta sisällysluettelo näyttääkin olevan pahasti väärässä – esimerkiksi ”Yhteiskuntapolitiikan peruskysymyksiä” alkaa sivulta 234, eikä sivulta 262, kuten sisällysluettelo väittää. Toivottavasti tämä ei ole ongelma muissa toimitetuissa teoksissa, joita olen käyttänyt lähteinä - Toisiin artikkeleihin olen katsonut sivunumerot teoksesta, toisiin sen sisällysluettelosta. Tekstissä olen kuitenkin viitannut aina varmasti oikeisiin sivuihin.

11.Lähdeluettelo

Anttonen, Anneli ja Sipilä, Jorma (2000) Suomalaista sosiaalipolitiikkaa. Jyväskylä: Vastapaino

Haila, Yrjö, Helle, Tanja, Jokinen, Ari, Leino, Helena, Tynkkynen, Nina ja Åkerman, Maria: Näkökulmia ympäristöpolitiikkaan. Teoksessa Karppi, Ilari (2017) (toim.): Governance – hallinnan uusia ulottuvuuksia. Tampere: Tampereen yliopisto, s. 131-165

Jokivuori, Pertti, Ruuskanen, Petri, Siisiäinen, Martti ja Wilska, Terhi-Anna: Sosiologia yhteiskunnan rakenteiden ja toimijoiden tulkkina. Teoksessa Moisio, Olli-Pekka, Silvasti, Tiina ja Kauppinen, Ilkka (2015) (toim.): Polkuja yhteiskuntatieteisiin. Jyväskylä: SoPhi, s. 144-184

Järvelä, Marja, Kröger, Teppo ja Silvasti, Tiina: Yhteiskuntapolitiikan peruskysymyksiä. Teoksessa Moisio, Olli-Pekka, Silvasti, Tiina ja Kauppinen, Ilkka (2015) (toim.): Polkuja yhteiskuntatieteisiin. Jyväskylä: SoPhi, s. 234-264

Kangas, Olli: Kiistanalaista oikeudenmukaisuutta - John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoria ja sen sovellettavuus empiiriseen sosiaalitutkimukseen. Teoksessa Saari, Juho, Taipale, Sakari ja Kainulainen, Sakari (2013) (toim.): Hyvinvointivaltion moderneja klassikoita. Tampere: Diakonia-ammattikorkeakoulu, s. 43-57

Kantola, Johanna ja Harjunen, Hannele: Sukupuolentutkimus yhteiskuntatieteissä. Teoksessa Moisio, Olli-Pekka, Silvasti, Tiina ja Kauppinen, Ilkka (2015) (toim.): Polkuja yhteiskuntatieteisiin. Jyväskylä: SoPhi, s. 212-233

Lehtonen, Eeva, Pekonen, Onni ja nimimerkki Palokorhonen: Politiikka ja poliitikko. Teoksessa Moisio, Olli-Pekka, Silvasti, Tiina ja Kauppinen, Ilkka (2015) (toim.): Polkuja yhteiskuntatieteisiin. Jyväskylä: SoPhi, s. 183-233

Mäntysaari, Mikko: Hyvinvointivaltion ideologi – Richard M. Titmussin näkemys sosiaalihuollosta. Teoksessa Saari, Juho, Taipale, Sakari ja Kainulainen, Sakari (2013) (toim.): Hyvinvointivaltion moderneja klassikoita. Tampere: Diakonia-ammattikorkeakoulu, s. 327-343

Niemi, Petteri ja Pajunen, John: Tiede. Teoksessa Moisio, Olli-Pekka, Silvasti, Tiina ja Kauppinen, Ilkka (2015) (toim.): Polkuja yhteiskuntatieteisiin. Jyväskylä: SoPhi, s. 19-59

Nieminen, Matti (2014): Sosiaalitieteiden teorioiden ja käsitteiden johdatusluento, esittely. https://moniviestin.jyu.fi/ohjelmat/erillis/avoin/yfi/yfip210/mediaview [viitattu 11.4.2017]

Rahkonen, Ossi ja Lahelma, Eero: Terveyden eriarvoisuus – Peter Townsendin tulkinta sosioekonomisista terveyseroista. Teoksessa Saari, Juho, Taipale, Sakari ja Kainulainen, Sakari (2013) (toim.): Hyvinvointivaltion moderneja klassikoita. Tampere: Diakonia-ammattikorkeakoulu, s. 263-282

Saari, Juho ja Taipale, Sakari: sosiaalipolitiikka ja Hyvinvointivaltio. Teoksessa Saari, Juho, Taipale, Sakari ja Kainulainen, Sakari (2013) (toim.): Hyvinvointivaltion moderneja klassikoita. Tampere: Diakonia-ammattikorkeakoulu, s. 17-39

Saari, Juho, Taipale, Sakari ja Kainulainen, Sakari: esipuhe. Teoksessa (2013) (toim.): Hyvinvointivaltion moderneja klassikoita. Tampere: Diakonia-ammattikorkeakoulu, 15-16

Taipale, Sakari: Informaatioaika – Manuel Castells ja verkostoituva hyvinvointivaltio. Teoksessa Saari, Juho, Taipale, Sakari ja Kainulainen, Sakari (2013) (toim.): Hyvinvointivaltion moderneja klassikoita. Tampere: Diakonia-ammattikorkeakoulu, s. 173-195

Vartola, Juha: Byrokratia modernin hallinnan muotona. Teoksessa Karppi, Ilari (2017) (toim.): Governance – hallinnan uusia ulottuvuuksia. Tampere: Tampereen yliopisto, s. 55-73

Yrjönsuuri, Mikko: Klassikot ja me. Teoksessa Moisio, Olli-Pekka, Silvasti, Tiina ja Kauppinen, Ilkka (2015) (toim.): Polkuja yhteiskuntatieteisiin. Jyväskylä: SoPhi, s. 130-143

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän erkkilaitila1 kuva
Erkki Laitila

Onpa mielenkiintoinen esitys, Marko.
Samasta yliopistosta väittelin lähes 10 vuotta sitten.
Tutkinpa kirjoitustasi illalla. Tunnen suurimman osan ilmiöistäsi, mutta on paljon uuttakin.

Nykypäättäjien ajattelu perustuu idioomeihin, joista osa on peräisin ideologioista, joita näkyy uusliberalismissa ja yhteiskunnan palvelurakenteissa.
On yllättävää kuinka vähällä tiedolla yhteiskunta lopulta toimii. Sipilän hallitus valikoi muutamista vaihtoehdoista kuinka selvitä vaalikausi kunnialla, jotta tulee valituksi seuraavissakin vaaleissa. Perussuomalaiset on oma merkillinen lukunsa siinä.

Kaikki kunnia opinnäytteille, mutta semantiikan ja kybernetiikan taitajana olen kehittänyt menetelmän, kuinka ilmaista mahdollisimman hyvin mitä tahansa haasteita powerpointilla ja youtubella vaativistakin aiheista niin, että se hämmästyttää katsojan ja panee hänet oppimaan lisää.

Olen juuri tekemässä tällaista meta-oppimisen esitystä lähes samasta aiheesta kuin sinä teit, mutta ehdotan myös kuinka yhteiskunnan voisi muuttaa kehittyneeksi ja sivistyneeksi korjaamaan pahimmat ongelmansa.

Videoitani voi katsoa ilmaiseksi täältä: http://metayliopisto.fi/blogi-blog-page/

Paras tapa yhteiskunnan oppia on joukkoistaminen Wikinomicsin tapaan. Koko yhteiskunta pannaan ratkaisemaan vaikeita haasteita, jolloin fiksuimmat liittoutuvat samaan tapaan kuin Linus Thorwalds aikanaan sai luotua Linux-käyttöjärjestelmänsä ja avoimien yhteisöjen tekniikat yleensä.

Toivokaamme, että yhteiskunta ei olisi ainakaan narsistien ja psykopaattien hallinnassa. Tämän estämiseksi tarvitsemme ansiokasta keskustelun taitoa. Kiitos avauksestasi, Marko!

Toimituksen poiminnat